Lennä, Fenix, lennä!

"I've looked at life from both sides now  From up and down, and still somehow  It's life's illusions I recall  I really don't know life at all" - Joni Mitchell, Both Sides Now Menin naimisiin 20 vuotta sitten. Erosin kolmetoista vuotta ja kaksi lasta myöhemmin. Seitsemän vuotta sitten aloitin ensimmäisen blogini kirjoittamisen, mikä kertoi matkastani erosta eroon. Tämä blogi taas oli jotakin muuta, mutta nyt sekin on tullut tiensä päänsä.  Sanat arkussani eivät enää muodosta lauseita, kiehtovat pääni sisäiset myrskyt ovat laantuneet, ja keski-ikäinen mieleni on rauhoittunut. Tuuli sen ulkopuolella ei enää heilauta vahvasti omilla jaloillaan seisovaa. Seitsemän vuotta on kai riittävästi. Elämässäni on tullut uuden luvun aika. Se, mitä se tuo tullessaan, on vielä arvoitus, mutta uskon vahvasti hyvään. Hyvään joko vahvistavien kokemusten kautta tai vähän helpommalla. Molemmat reitit ovat mahdollisia. Ja arvoitukset, nehän ovat kerrassaan kiehtovia! Elokuun jälkee

Aika valuu käsistä ja muutos on jatkuvaa. En aina tiedä, pysynkö ajan  mukana vai putoanko sen kyydistä. En tiedä, mitä edes haluan; pysyä  vai pudota. Loman jälkeinen aika on lähtenyt käyntiin tuttuun tuuliseen tyyliinsä.  Tapahtumia on enemmän kuin tarpeeksi, ja aina, kun ehdin hetken  hengähtää, seuraava tilaisuus tai tilanne tai tapahtuma väijyy nurkan  takana. On kuin Universumi haluaisi aina vaan koetella kantokykyäni,  mikä eittämättä on välillä koetuksella. Eikä vaan koetuksella, vaan  yksinkertaisesti lopussa. Kaput. Huomaan (taas) väsyväni muiden tarvitsevuuteen; siihen, että pitäisi  olla läsnä kaikkialla ja jakaa energiavarastojaan jokaiselle tarvitsevalle  niin työssä, vapaa-ajalla kuin kotonakin. Tiedän olevani paljon ja  varmasti kaikkea sitä, mitä minulta odotetaan, mutta eikö  kohtuullistamisperiaatetta haluta noudattaa vai eikö sen tarkoitusta  yksinkertaisesti ymmärretä? Siis ymmärretä sitä, että yksittäisen  ihmisen varantojen tulisi riittää myös itses

Kesäloman neljäs päivä. Yöunet pyörittävät vielä häntiä kevään ja alkukesän tiukasta työrupeamasta, organisoivat, paikantavat ja järjestävät, ratkaisevat ratkaisemasta päästyään. Kokemuksesta onneksi tiedän, että loman edetessä yöt rauhoittuvat ja laskeudun syvään rauhaan. Ennen sitä aivojen on kuitenkin tehtävä työnsä loppuun, myös unissa. Uskon sen olevan hyväksi. Tätä kirjoittaessani taustalla soivat lattarit. Keski-ikäinen vartaloni kaipaa tanssin sykettä, ravistelua, intohimoa ja tunnetta, että se on elossa. Vain tanssi sen saa aikaiseksi. Ja miehen kosketus. Ummistan silmäni hetkeksi ja matkaan mielikuvissani kuumien rytmien maailmaan. Tunnen, miten rytmi vie mennessään, miltä tuntuu, kun mies tietää, mitä tekee ja itse voi vain vikistä mukana. Ah! Ollapa jossakin kuumassa ja rannassa ja keskellä kaikkea. Matkakuume ei jätä loman alkaessa rauhaan. Korvaan puuttuvan zumbatunnilla, omassa olohuoneessa, yksin, kuinkas muutenkaan näin korona-aikana. Heh. Jos yksi menneiden vuosien Ti

Kun malttavaisesti jaksaa kuunnella itseään ja vaientaa aktiivisen egonsa äänen, elämä tarjoilee parastaan. Niin olen kokenut, niin olen oppinut ymmärtämään ja uskomaan. Jälleen se tuntuu käyvän toteen.  Kerroin vajaat kolme vuotta sitten eräästä ihanasta miehestä, jonka vuoksi otin täälläkin käyttöön #fucktheego-tunnisteen. Kontakti häneen oli suorastaan pyörryttävä, myös henkisesti, mutta en itse kyennyt silloin astumaan pidemmälle, kuin olin valmis. Silloisesta tempoilustani huolimatta hän ei koskaan osoittanut sormella, sanonut ainoatakaan pahaa sanaa tai tehnyt mitään muutakaan sellaista, miksi häntä soimaisin. Silti meistä ei tullut sen enempää. Tai tuli, jäljelle jäi tuttavuus, ehkä orastava ystävyys, mihin olemme palanneet noin kerran vuodessa. Muutama viikko sitten kävimme hänen kanssaan lyhyehkön vuoropuhelun, jossa hän sanoi jotakin sellaista, mikä korjasi jotakin minussa jo kauan sitten rikki mennyttä. Hän totesi, etten ollut hänelle mikään "nobody" sillo

Koronakevään pitkä viikonloppu lomapäivineen tarjosi tehostetun mahdollisuuden seikkailuun oman pään sisällä. Orastavan ihmissuhteen, niin sanotun tekstariseurustelun, päättyminen taas antoi aineksia syväsukellukseen. Oikeasti toiveissa oli jotakin ihan muuta, kun aikanaan lomapäivääni nimesin... En siis tiedä tulevatko nämä vaiheet elämääni tilauksesta vai täysin pyytämättä, mutta vaikuttaa siltä, että nyt on aika tarttua trilogian(?) päätösjaksoon(?). [*** nauraa kippurassa *** Tähän päättymisasiaan en usko itsekään] Tiedän ja tunnen, että edessäni on taustalla kummitelleiden, niin sanottujen juurisyiden kohtaaminen kasvoista kasvoihin. Ahdistaa jo valmiiksi, ja välillä tuntuu siltä, että hyvälle terapeutille olisi tarvetta... ;D Selailin läpi elämäni palapelin julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä viimeisten vuosien ajalta. X-files-tallenteiksi olivat jääneet eron jälkeisten "huippuvuosien" laastarisuhteet, joiden avulla kasvoin erostani eroon ja löysin itseni uudellee

Kevät on edennyt hurjaa vauhtia koronaa pakoillessa. Ensin tuli aikainen kevät, sitten takatalvi, uusi kevät ja uusi talvi. Sitten puihin puhkesivat silmut ja lehdet. Juuri nyt, tänään, näyttää siltä, että on aika kääntää katse kesään. Uskomatonta, että maaliskuussa alkanut ajanjakso on siirtynyt jo seuraavaan vaiheeseen, niin sanottuun uuteen normaaliin, siihen, joka edeltää sitä todellista uutta normaalia. Tai ainakin uutta, jotakin, mitä ei ehkä ennen ole ollut olemassa. En tiedä odotanko sitä vai en. Kevät sulki meidät koteihin, etäälle toisista, ja sitten lupaavasti alkunut henkinen yhteys toisiin alkoi kärsiä turnausväsymyksestä. Yhteyttä ei sittenkään syntynyt Teamsin välityksellä siinä mittakaavassa, kuin ehkä toivottiin. Sen sijaan polarisaatio sai uusia sävyjä  (ainakin minun tuttavapiirissäni): Pienten lasten vanhemmat taistelivat äärirajoilla, ja me aikuistuvien nuorten itsenäiset (ja yksinäiset) vanhemmat sulkeuduimme entistä syvemmälle itseemme, sinne, minne kenenkään

Tämä vuosi oli sisar edellisten yhdeksän kanssa. Se ei päästänyt helpolla, otti enemmän kuin antoi ja päättyi kuten vuosikymmen aikanaan alkoi, kyyneliin. Aikuisen naisen elämää? Se, mihin kesän jälkeen jäin, jatkui koko syksyn ja käänsi mieleni sisäänpäin. En jaksanut kuin pakollisen, joskus en sitäkään. Olin pahantuulinen, väsynyt ja ahdistunut. Lapseni huomauttivat siitä vähintään kerran, ehkä  useammankin. En saanut purettua oloani mihinkään, kukaan ei ollut minua varten. Itse olin edelleen kaikkien, omasta tahdostani, tosin. Sellaiseksi minut oli kasvatettu, sellaisia olivat arvoni, sellainen halusin olla, sellainen olin, ihmisiä varten, ihmisten vuoksi, hyvän puolella. Vahvat ihmiset onnistuvat usein kuitenkin piiloutumaan vahvuutensa taakse, ja siellä vasta yksinäistä onkin, muurien ympäröimänä, itsensa kanssa, yksin. Lapset juorusivat tilanteesta isällensä, ja sain häneltä joululahjaksi jotakin itselleni. Sellainen(kin) hän on. Ystävänä parempi kuin puolisona. Vuosikymmen

Kevät olikin vasta alkusoittoa tälle kaikelle. Ja sitten alkoi pitkä loma, kuten aina ennenkin, niin pitkä, että se herättää helposti myös kateutta - tehtyjä tunteja ja ansaittua palkallista lomaa kaikki tyynni. Niin, siis pitkällä lomalla on monia puolia, ja yksi niistä on omiaan pysäyttämään ihmisen, siis pysäyttämään, ihan toden teolla. Kun aikaa on paljon ja tekemistä ei ainakaan liikaa, mieli tahtoo ryhtyä käsittelemään asioita, jotka vaativat vielä työstöä. Ja niitä on tänä kesänä riittänyt yli omien tarpeidenkin. Huoh.  Jos eron kohdalla kuusi vuotta sitten kohtasin menettämisen pelkoni ja käsittelin sen parisuhteen näkökulmasta, niin nyt olen jälleen kasvotusten saman pelon kanssa. Tällä kertaa Universumi haastaa minut käsittelemään tunnetta tai pelkoa lasten kasvamisen, itsenäistymisen ja irtaantumisen sekä rakkaiden vanhempieni vanhenemisen, ehkä myös sairastumisen ja lopulta luopumisen näkökulmasta. Eh, helppoa, eikö totta?!  Menettämisen pelko on kummallinen ja v

Kehotit minua huolehtimaan itsestäni, sanoit sen olevan parhainta rakkautta, jota voin itselleni antaa tilanteessa, jota kutsuit sisäiseksi arvoristiriidaksi. Sitä voisi kuvata tilaksi, jossa keho vaatii välitöntä pysähtymistä, mutta mieli haluaa jatkaa toimimista, ratkaisujen etsimistä, auttamista, hoitamista ja pelastamista. Hullua, eikö totta, että näin kaksi vastakkaista puolta mahtuu yhteen kehoon, ja sitten olen minä, kehoni ylipapitar, jonka tehtävänä olisi tehdä valintoja ja päätöksiä omaksi parhaakseni. Luotto-oppaani mukaan "kentässäni" ei tällä hetkellä ole muita ihmisiä. Kirjoitettuna se tuntuu tosi kurjalta, vaikka tiedän sen olevan totta. Elän ihmisten keskellä, mutta en koe saavani tukea ja ymmärrystä tilanteessani. Miten voisinkaan, kun eiväthän he tiedä mitään syvimmästä minusta. Näistä teksteistäni blogissani. Olen yksin ajatusteni ja vaikeuksieni kanssa, eikä niistä puhuminen ole helppoa. On vaikeaa myöntää vaikeimpia tunteita, mitkä liittyvät läheisii

Kehotit näkemään itseni jokena, joka sopeutuu uomaansa, virtaa matkalle osuvista kivistä, mutkista ja kuohuista huolimatta. Jatkaa matkaansa ja ikuista liikettään, kuten muutoskin, joka omalla tavallaan on merkki jostakin pysyvästä. Otin neuvosta vaarin ja lähdin uimaan. Uin kilometrin henkeni edestä, suoritin suorittamista ja sitten kelluin tovin, ehkä sykettä tasatakseni, ehkä muuten vain. Tuon kilometrin aikana en ajatellut mitään, vaan annoin sammakkomaisten liikkeiden kuljettaa minua eteenpäin altaan päästä toiseen. Katse ei nähnyt oikeastaan ketään muita radallaolijoita. Uinnin jälkeen parkkeerasin itseni vähän liian kuuman saunan lauteille ja nautin siitä, ettei seurani kiinnostanut montaakaan läsnäolijaa. Niille harvoille vastasin jotakin epämääräistä, sellaista, millä tilanteet ohitetaan sujuvasti ketään loukkaamatta. Myöhemmin liikuin vielä lisää, nautin keväisestä ulkoilmasta ja hikeä pintaan pumppaavasta ryhmäliikuntatunnista. Illalla oli autuaan väsynyt ja uni tuli